Helmikuussa tuli kuluneeksi kymmenen vuotta hetkestä, jossa seisoin uuden edessä aivan kirjaimellisesti. Minun oli määrä aloittaa Ravintolamestareiden toimitusjohtajana 1. huhtikuuta 2016, ja niin sitten tärisin henkilöstön edessä ja puristin hikisessä kädessäni uutta suuntaa ja yhdessä tekemistä korostavaa mindmäppiä.

Kerrottakoon, että tuo pienoista pakokauhua aiheuttanut toimitusjohtajan pestihän tipahti eteeni enemmän tai vähemmän puskista. Toki olin jo näyttänyt osaamiseni Mustan Lampaan ravintolapäällikkönä, mutta että nyt minut haluttiin yrityksen johtoon – lisäämään näkyvyyttä, freesaamaan ilmettä, johdonmukaistamaan, tuomaan käytäntöön uudenlaisia ideoita ja ties mitä kaikkea!

Intersektionaalisuus, toimitusjohtajuus ja itsetutkiskelun NEXT LEVEL

Tuosta helmikuun 2016 tilaisuudesta muistan yhä johdon ja hallituksen kannustuksen sekä henkilöstön reaktioineen – monikymmenpäisen joukon, lukuisia ilahtuneita katseita, kannustavia huudahduksia ja hymyjä. Mutta muistan myös kaukaisuudessa katseen, jossa olin erottavinani pettymystä, ehkä epätoivoakin.

Intersektionaalisuus (sivistyssana sujuvasti lauseessa) elää ja voi hyvin myös ravintola-alalla, ja sen mukaisesti positiot – mukaan lukien johtopestit – tavataan täyttää jo lähtökohtaisesti etuoikeutetuista asemista tulevilla henkilöillä. Mutta niin ei kuitenkaan valittu toimia Ravintolamestareilla; enhän ollut toimitusjohtajuuteen syntynyt, enkä liioin tuo pestin kiilto silmissäni uraani rakentanut! Enpä ollut hallitusammattilainenkaan tai – hitto – edes MIES! Mutta jo 4-vuotiaana pyysin äidiltä joululahjaksi ikiomaa ravintolaa.

Ja niin tuore toimitusjohtaja Mertanen teki ensi alkuun itsetutkiskelusta miltei taidetta: “vastaanko odotuksia, onko minun muututtava, voinko enää halata, pitääkö olla kova ja kylmä, voinko olla oma itseni, voinko johtaa kuten olen?”.

“Minä olen Eeva Mertanen – ja todellakin ihan paras juuri näin!”

Olen niin kauan kuin muistan asettanut itselleni riman korkealle, ja olen ollut onnekas saadessani ympärilleni ihmisiä, jotka ovat tukeneet, ohjanneet ja kannustaneet minua kohti parasta potentiaaliani. Ja se kerrottakoon, että likoon olen itseni toimitusjohtajana asetellut!

Olen myös tunneihminen. Sen myönnän ylpeästi, sillä tunteet – vastoin monia aikansa elähtäneitä uskomuksia – sopivat johtajuuteen mainiosti. Minä tavoitan heittäytymällä koko persoonallani ja aidosti myötäelän: itken ilosta, surusta ja ahdistuksesta, kannustan loputtomasti, iloitsen äänekkäästi, innostun ihan täpöllä – ja mitä lähemmäksi rotkon reunaa tullaan, sen parempia tuloksia saadaan! Eikö ole siistiä, että toimitusjohtajakin saa ja voi näin vapaasti olla oma itsensä?

Kaikille ei voi kelvata, se on selvä, mutta tietysti sitä mahdollisimman monelle haluaisi – sehän on vain inhimillistä. En kuitenkaan ole (enää) huolissani hyväksynnästä, koska tiedän, että kaikille kelpaaminen on mahdotonta vaikka parhaansa tekisi. Minä johdan siten, että kelpaan myötäelävälle itselleni – silloin kun ei mennä aidan alta tai edes rimaa hipoen!

Tämä huomio johtamisfilosofiastani on kiitollista kertoa teille juuri tänään aprillipäivänä – Ravintolamestareiden tarvittaessa halailuun turvautuvan toimitusjohtajuuden juhliessa täyttä kymppiä!

Kiitos, ja halauksia halukkaille, Eeva

Ja lämpimästi onnea meidän perustajaosakas Allen sekä Ravintola Isä Camillo, jotka molemmat juhlivat tänään syntymäpäiviään.